Phom Penhistä otettiin
suunta kohti Saigoninakin tunnettua Ho Chi Minhiä. Kuuden tunnin matka taittui
melko tyhjässä bussissa ja rajan ylityskin otti vain muutaman minuutin. Helppoa
kuin heinänteko siis. Ensimmäiset fiilikset kaupungista oli, että liikenne on
kaaos jättimäisellä K:lla. Luulin että Bangkokin liikenne on jo jotain, mutta
ehei, Ho Chi Minhin liikenteestä on mahdoton lähteä arvuuttelemaan pitääkö ajaa
(tai kävellä) oikealla vai vasemmalla. Paras neuvo liikenteessä (autot,
kävelijät, skootterit ja ties mitkä hevoskärryt kaikki sulassa sekasotkussa) on
mennä, pitää sama tahti ja toivoa että muut väistää.
 |
| hulio ja suuri huijaus |
Ho Chi Minh jäi mulle
aika sekavaksi eikä siis kivunnut lemppari suurkaupunkien joukkoon. Toki
vietimme kaupungissa ainoastaan kolme päivää, varmasti pidemmällä oleskelulla
kaupunki (niin kuin mikä tahansa muukin) olisi antanut enemmän. Kovin
syvällistä arviota en siis kaupungista pysty antamaan, fiilis on vähän sama kun
kaksi viikkoa Phuketissa, parhaimmassa (eli pahimmassa) tapauksessa koko
lomansa Patongilla viettänyt turisti tuomitsee koko kaupungin ja parhaimmillaan
koko Thaimaan ihan peppumaaksi, nope.
Ho Chi Minhissä kävimme
sotamuseossa, mikä oli kyllä miten sen nyt sanoisi – silmiä avaava kokemus.
Museo ei yrittänytkään olla puolueeton, jenkkivastainen propaganda ylsi
korkeammalle kuin tuomiokirkko konsanaan – siistiä oli kuitenkin nähdä
Vietnamin sota muusta kuin länkkäri-näkökulmasta. Museossa oli huoneita
erilaisella teemalla, paljon valokuvia joita ei siis kaunisteltu lainkaan. Varoitus
siitä, että museo näyttää sodan kauhut ilman pienintäkään sensuuria piti siis
paikkansa. Mieleenpainuvimmat kuvat olivat lapsista, joiden vanhemmat olivat aikanaan
altistuneet jenkkien sodan aikana levittämälle myrkylle nimeltään ”agent
orange”. Myrkyn tuhot siis vaikuttavat edelleen; sodan aikana sille
altistuneiden vanhempien lapset syntyvät, no , hyvinkin erilaisten ja toinen
toistaan kammottavampien mutaatioiden saattelemana. Eräskin kuva vastasyntyneestä,
myrkyn vaikutuksesta kärsineestä lapsesta taisi olla vuodelta 2003,
järkyttävää. Googlettamalla löytyy.
Toinen must-see kohde
mulle, historian rakastajana oli Cu Chi-tunnelit. Tunnelit on jopa 200 km pitkiä ja ne toimivat
sodan aikana Ho Chi Minhin tärkeimpänä huoltoreittinä kertoo Wikipedia. Opas
tuolla oli ehdoton, ilman sitä ei monia maastoon piilotettuja asioita (kuten
esim. ansoja tai tunneleiden sisäänkäyntejä) olisi millään voinut huomata. Opas
muistaakseni kertoi, että osa tunneleiden käyttäjistä asusti siellä jopa 17
(!!) vuotta. Vain pieni osa tunneleista on turisteille auki, sillä isoja länkkäreitä
varten tunneleita on pitänyt suurentaa. Sodan aikana siis pienet vietnamilaiset
saattoivat viettää pitkiäkin aikoja ahtaissa tunneleissa, joissa
jenkki+ranskasotilaiden peput olisivat auttamatta jääneet jumiin. Kierroksella toki
pääsimme itsekin tunneleihin ja vaikka kokoa ei itselleni ihan kamalasti ole
siunaantunutkaan, olivat jopa suurennetut tunnelit ahtaanpaikankammoisen painajainen:
kapeimmissa osissa jo Phuketissakin toisten harrastama karhukävely, toisinaan
jopa konttaus, oli ainoa suunta eteenpäin.
Muuten aika Ho Chi
Minhissä meni lähinnä kaupungilla ihmetellen ja pyörien. Wenlan kanssa käytiin
myös testaamassa hieronta vietnamilaiseen tyyliin ja suurimpana havaintona
lienee se, että about meidän ikäisen hierontapojan kädet tärisivät pahemmin
kuin meikäläisen vastaavat darrassa konsanaan.
Ollaan oltu Vietnamissa ehkä pyllyimpään
aikaan ikinä, paikallisen uudenvuoden takia monet paikat ovat olleet jo yli
viikon kiinni, bussit tuplasti kalliimpia ja monet hostellit ja guesthouset
täyteen bookattuja. No, eteenpäin ollaan silti menty kuin se kuuluisa mummo
lumessa konsanaan, lähemmäs 60 tuntia ollaan varmaan matkustettu busseissa eikä
se 20 USdollaria 800km matkasta kuitenkaan päihitä vielä VR:n hintoja.
Ho Chi Minhistä
jatkettiin reipas 11 tuntia Nha Trangiin, jonne meidän ei aluksi pitänyt mennä
lainkaan. Sisämaa alkoi kuitenkin allekirjoittanutta ahdistaa ja merta oli
nähtävä. Okei, myönnettäköön että huoli alati häviävästä rusketuksesta myös
lisäsi Nha Trangin houkutusta. Nha Trangissa vietimme vain yhden päivän ja se
riitti, liikaa turisteja ja ehdottomasti liikaa venäläisiä, anteeksi nyt vaan.
Nha Trangista bussimatka
ei alkanut ihan niin kuin Strömsössä, matkalippujen tarkistuksen jälkeen meidät
ohjattiin bussiin, jonka kuljettaja kuitenkin puolen tunnin jälkeen pysähtyi ja
ilmoitti että te kaksi (mä+hulio) ollaan väärässä bussissa, ulos. Minä
reippaana tyttönä sanoin kuitenkin, että liikkua en aio ennen kuin herra on
hyvä ja kertoo milloin meidän oikea bussi sitten tulee, koska syy tässä ei
ollut mitenkään meidän. Suomen asiakas-on-aina-oikeassa-palveluun tottuneena
vastaus oli jokseenkin erilainen sekä kiukkuinen ja sisälsi infromaation: ulos,
nyt, joku, joskus tulee ottamaan teidät kyytiin. Seuraavaksi ongelmaksi
muodostuivat the rinkat. Mies ei ymmärtänyt (tai oikeasti halunnut ymmärtää:
täällä kielitaito katoaa sekunnissa ongelmien ilmaannuttua), että mielellämme
ottaisimme myös kimpsutjakampsut mukaan. Kamamme olivat totta kai alimmaisena
ja kiivaan keskustelun jälkeen (for real, miehen kasvoista näki, että läppäisy
ei ollut kaukana) purin sitten omatoimisesti koko bussilastillisen rinkat
kadulle, jotta saisimme omamme. Yhtäkkiä setä, jolta olimme bookanneet bussin
tuli skootterilla ja otti mut + mun rinkan mukaan, päämäärä tuntematon
(arvatkaa mikä biisi alkoi just soimaan päässä) ja kovasti vakuuttivat että
juujuu, kaveri tulee perässä. Seuraavaksi mut törkättiin johonkin minibussiin,
johon Jullu jostain ihmeestä ilmestyi matkanvarrelta kyytiin. Sieltä parin
tunnin arvailun jälkeen päästiin vihdoin lähtemään kohti keski-vietnamia ja Hoi
Ania.
Täällä bussikuskit ajavat
kuin mielipuolet, oikeesti. Tööttiä käytetään paljon ja koko ajan, ohitellaan
miten sattuu ja se kuuluisa tilannenopeus on aivan liian kova. Jostain ihmeen
kummasta täällä on kuitenkin kehittynyt kyky nukkua lähes missä vaan, edes
korvan juuressa matkan ajan itkenyt baby ei minun kauneusuniani häirinnyt. Vessataukoja
on myös ihan miten sattuu, välillä kahden tunnin välein, toisinaan koko yönä ei
pysähdytä ollenkaan. Vettä ei siis uskalla juoda kuin minimimäärän, ei sillä
että pelkkä reikä lattiassa muutenkaan suuresti houkuttaisi. Bussit on totta
kai aasiamitoitettuja, itse selviydyn mutta esim ystävälläni keinolla aka jonihoolla
olisi varmasti suuria hankaluuksia saada koipensa mahtumaan.
Plussana pitkissä
bussimatkoissa on, että näkee maisemia, vieläpä hienoja sellaisia. Vietnam on
ehdottomasti kaunein maa missä oon Aasiassa vieraillut.
Hoi An on kivoin paikka Vietnamissa tähän mennessä. Pieni, söpö, tunnelmallinen vanhakaupunki joka myös Unescon maailmanperintö-listalla komeilee. Yleisen haahuilun lisäksi vuokrattiin ensimmäisenä päivänä skodu ja pöristeltiin rannalle. Toisena päivänä ranta oli myös päämääränä, eri kuin ensimmäisenä tosin ja kartan mukaan vain kilometrin, siis kävelymatkan, päässä. Tovin isoa maantienreunaa käveltyämme pohdimme, että nyt on kyllä pitkä kilometri, pikaisen tiedustelen jälkeen selvisikin että oikea matka oli noin viitisen kilometriä, kivaa. No, näimme ainakin riisipeltoa ja tien reunaan liiskaantuneet käärmeet auttoivat laittamaan töppöstä toisen eteen reippaammin. Mikäli Hoi Anissa olisimme viettäneet kauemmin kuin kaksi päivää, olisin varmasti mennyt teettämään jotkut kivat kengät tai mekon tai jakun tai jotain, sillä laatu vähänku ikeassa, hyvää ja halpaa. No ei, oikeesti.
Aikaisemman osan
tekstistä kirjotin bussissa, koska aikaa oli, ruhtinaalliset 19 tuntia Hoi
Anista Hanoihin. Käytiin äsken aamupalalla ja seuraavaksi vuorossa päikkärit. Koska ollaan turvallisesti päästy Hanoihin ja
viimeinen bussimatka täällä suoritettu kunnialla loppuun, voin tässä vaiheessa
antaa vinkin, että en suosittele ketään vilkaisemaan noita bussiturmatilastoja
ennen matkalle lähtöä, minä tein sen ja vähän jänskäs. Ensivaikutelmalta Hanoi
on mun mieleen enemmän kuin Ho Chi Minh mutta KYLMÄ. Alin lämpötila 11, mitäs.
Tiesin kyllä, että täällä on vilu mutta eikös toi nyt oo jo vähän liikaa,
paleltaa. Vietetään siis täällä ainoastaan tää ja huominen, tänään moikkaan
setä Ho:ta ja huomenna Ha Long Bayihin.
Seuraavaks terkut varmaan
Thaimaasta, tuntuu vähän kun pääsisi takas kotiin, 7elevenit teitä on kaivattu.
Kymmenen pistettä ja
papukaijamerkki sille ketä luki tän loppuun asti
PS. 9 päivää
-Annukka
