Vietnam etelästä pohjoiseen

Phom Penhistä otettiin suunta kohti Saigoninakin tunnettua Ho Chi Minhiä. Kuuden tunnin matka taittui melko tyhjässä bussissa ja rajan ylityskin otti vain muutaman minuutin. Helppoa kuin heinänteko siis. Ensimmäiset fiilikset kaupungista oli, että liikenne on kaaos jättimäisellä K:lla. Luulin että Bangkokin liikenne on jo jotain, mutta ehei, Ho Chi Minhin liikenteestä on mahdoton lähteä arvuuttelemaan pitääkö ajaa (tai kävellä) oikealla vai vasemmalla. Paras neuvo liikenteessä (autot, kävelijät, skootterit ja ties mitkä hevoskärryt kaikki sulassa sekasotkussa) on mennä, pitää sama tahti ja toivoa että muut väistää.

hulio ja suuri huijaus

Ho Chi Minh jäi mulle aika sekavaksi eikä siis kivunnut lemppari suurkaupunkien joukkoon. Toki vietimme kaupungissa ainoastaan kolme päivää, varmasti pidemmällä oleskelulla kaupunki (niin kuin mikä tahansa muukin) olisi antanut enemmän. Kovin syvällistä arviota en siis kaupungista pysty antamaan, fiilis on vähän sama kun kaksi viikkoa Phuketissa, parhaimmassa (eli pahimmassa) tapauksessa koko lomansa Patongilla viettänyt turisti tuomitsee koko kaupungin ja parhaimmillaan koko Thaimaan ihan peppumaaksi, nope.

Ho Chi Minhissä kävimme sotamuseossa, mikä oli kyllä miten sen nyt sanoisi – silmiä avaava kokemus. Museo ei yrittänytkään olla puolueeton, jenkkivastainen propaganda ylsi korkeammalle kuin tuomiokirkko konsanaan – siistiä oli kuitenkin nähdä Vietnamin sota muusta kuin länkkäri-näkökulmasta. Museossa oli huoneita erilaisella teemalla, paljon valokuvia joita ei siis kaunisteltu lainkaan. Varoitus siitä, että museo näyttää sodan kauhut ilman pienintäkään sensuuria piti siis paikkansa. Mieleenpainuvimmat kuvat olivat lapsista, joiden vanhemmat olivat aikanaan altistuneet jenkkien sodan aikana levittämälle myrkylle nimeltään ”agent orange”. Myrkyn tuhot siis vaikuttavat edelleen; sodan aikana sille altistuneiden vanhempien lapset syntyvät, no , hyvinkin erilaisten ja toinen toistaan kammottavampien mutaatioiden saattelemana. Eräskin kuva vastasyntyneestä, myrkyn vaikutuksesta kärsineestä lapsesta taisi olla vuodelta 2003, järkyttävää. Googlettamalla löytyy.

Toinen must-see kohde mulle, historian rakastajana oli Cu Chi-tunnelit.  Tunnelit on jopa 200 km pitkiä ja ne toimivat sodan aikana Ho Chi Minhin tärkeimpänä huoltoreittinä kertoo Wikipedia. Opas tuolla oli ehdoton, ilman sitä ei monia maastoon piilotettuja asioita (kuten esim. ansoja tai tunneleiden sisäänkäyntejä) olisi millään voinut huomata. Opas muistaakseni kertoi, että osa tunneleiden käyttäjistä asusti siellä jopa 17 (!!) vuotta. Vain pieni osa tunneleista on turisteille auki, sillä isoja länkkäreitä varten tunneleita on pitänyt suurentaa. Sodan aikana siis pienet vietnamilaiset saattoivat viettää pitkiäkin aikoja ahtaissa tunneleissa, joissa jenkki+ranskasotilaiden peput olisivat auttamatta jääneet jumiin. Kierroksella toki pääsimme itsekin tunneleihin ja vaikka kokoa ei itselleni ihan kamalasti ole siunaantunutkaan, olivat jopa suurennetut tunnelit ahtaanpaikankammoisen painajainen: kapeimmissa osissa jo Phuketissakin toisten harrastama karhukävely, toisinaan jopa konttaus, oli ainoa suunta eteenpäin.

Muuten aika Ho Chi Minhissä meni lähinnä kaupungilla ihmetellen ja pyörien. Wenlan kanssa käytiin myös testaamassa hieronta vietnamilaiseen tyyliin ja suurimpana havaintona lienee se, että about meidän ikäisen hierontapojan kädet tärisivät pahemmin kuin meikäläisen vastaavat darrassa konsanaan.

Ollaan oltu Vietnamissa ehkä pyllyimpään aikaan ikinä, paikallisen uudenvuoden takia monet paikat ovat olleet jo yli viikon kiinni, bussit tuplasti kalliimpia ja monet hostellit ja guesthouset täyteen bookattuja. No, eteenpäin ollaan silti menty kuin se kuuluisa mummo lumessa konsanaan, lähemmäs 60 tuntia ollaan varmaan matkustettu busseissa eikä se 20 USdollaria 800km matkasta kuitenkaan päihitä vielä VR:n hintoja.

Ho Chi Minhistä jatkettiin reipas 11 tuntia Nha Trangiin, jonne meidän ei aluksi pitänyt mennä lainkaan. Sisämaa alkoi kuitenkin allekirjoittanutta ahdistaa ja merta oli nähtävä. Okei, myönnettäköön että huoli alati häviävästä rusketuksesta myös lisäsi Nha Trangin houkutusta. Nha Trangissa vietimme vain yhden päivän ja se riitti, liikaa turisteja ja ehdottomasti liikaa venäläisiä, anteeksi nyt vaan.

Nha Trangista bussimatka ei alkanut ihan niin kuin Strömsössä, matkalippujen tarkistuksen jälkeen meidät ohjattiin bussiin, jonka kuljettaja kuitenkin puolen tunnin jälkeen pysähtyi ja ilmoitti että te kaksi (mä+hulio) ollaan väärässä bussissa, ulos. Minä reippaana tyttönä sanoin kuitenkin, että liikkua en aio ennen kuin herra on hyvä ja kertoo milloin meidän oikea bussi sitten tulee, koska syy tässä ei ollut mitenkään meidän. Suomen asiakas-on-aina-oikeassa-palveluun tottuneena vastaus oli jokseenkin erilainen sekä kiukkuinen ja sisälsi infromaation: ulos, nyt, joku, joskus tulee ottamaan teidät kyytiin. Seuraavaksi ongelmaksi muodostuivat the rinkat. Mies ei ymmärtänyt (tai oikeasti halunnut ymmärtää: täällä kielitaito katoaa sekunnissa ongelmien ilmaannuttua), että mielellämme ottaisimme myös kimpsutjakampsut mukaan. Kamamme olivat totta kai alimmaisena ja kiivaan keskustelun jälkeen (for real, miehen kasvoista näki, että läppäisy ei ollut kaukana) purin sitten omatoimisesti koko bussilastillisen rinkat kadulle, jotta saisimme omamme. Yhtäkkiä setä, jolta olimme bookanneet bussin tuli skootterilla ja otti mut + mun rinkan mukaan, päämäärä tuntematon (arvatkaa mikä biisi alkoi just soimaan päässä) ja kovasti vakuuttivat että juujuu, kaveri tulee perässä. Seuraavaksi mut törkättiin johonkin minibussiin, johon Jullu jostain ihmeestä ilmestyi matkanvarrelta kyytiin. Sieltä parin tunnin arvailun jälkeen päästiin vihdoin lähtemään kohti keski-vietnamia ja Hoi Ania.

Täällä bussikuskit ajavat kuin mielipuolet, oikeesti. Tööttiä käytetään paljon ja koko ajan, ohitellaan miten sattuu ja se kuuluisa tilannenopeus on aivan liian kova. Jostain ihmeen kummasta täällä on kuitenkin kehittynyt kyky nukkua lähes missä vaan, edes korvan juuressa matkan ajan itkenyt baby ei minun kauneusuniani häirinnyt. Vessataukoja on myös ihan miten sattuu, välillä kahden tunnin välein, toisinaan koko yönä ei pysähdytä ollenkaan. Vettä ei siis uskalla juoda kuin minimimäärän, ei sillä että pelkkä reikä lattiassa muutenkaan suuresti houkuttaisi. Bussit on totta kai aasiamitoitettuja, itse selviydyn mutta esim ystävälläni keinolla aka jonihoolla olisi varmasti suuria hankaluuksia saada koipensa mahtumaan.

Plussana pitkissä bussimatkoissa on, että näkee maisemia, vieläpä hienoja sellaisia. Vietnam on ehdottomasti kaunein maa missä oon Aasiassa vieraillut.

Hoi An on kivoin paikka Vietnamissa tähän mennessä. Pieni, söpö, tunnelmallinen vanhakaupunki joka myös Unescon maailmanperintö-listalla komeilee. Yleisen haahuilun lisäksi vuokrattiin ensimmäisenä päivänä skodu ja pöristeltiin rannalle. Toisena päivänä ranta oli myös päämääränä, eri kuin ensimmäisenä tosin ja kartan mukaan vain kilometrin, siis kävelymatkan, päässä. Tovin isoa maantienreunaa käveltyämme pohdimme, että nyt on kyllä pitkä kilometri, pikaisen tiedustelen jälkeen selvisikin että oikea matka oli noin viitisen kilometriä, kivaa. No, näimme ainakin riisipeltoa ja tien reunaan liiskaantuneet käärmeet auttoivat laittamaan töppöstä toisen eteen reippaammin. Mikäli Hoi Anissa olisimme viettäneet kauemmin kuin kaksi päivää, olisin varmasti mennyt teettämään jotkut kivat kengät tai mekon tai jakun tai jotain, sillä laatu vähänku ikeassa, hyvää ja halpaa. No ei, oikeesti.

Aikaisemman osan tekstistä kirjotin bussissa, koska aikaa oli, ruhtinaalliset 19 tuntia Hoi Anista Hanoihin. Käytiin äsken aamupalalla ja seuraavaksi vuorossa päikkärit.  Koska ollaan turvallisesti päästy Hanoihin ja viimeinen bussimatka täällä suoritettu kunnialla loppuun, voin tässä vaiheessa antaa vinkin, että en suosittele ketään vilkaisemaan noita bussiturmatilastoja ennen matkalle lähtöä, minä tein sen ja vähän jänskäs. Ensivaikutelmalta Hanoi on mun mieleen enemmän kuin Ho Chi Minh mutta KYLMÄ. Alin lämpötila 11, mitäs. Tiesin kyllä, että täällä on vilu mutta eikös toi nyt oo jo vähän liikaa, paleltaa. Vietetään siis täällä ainoastaan tää ja huominen, tänään moikkaan setä Ho:ta ja huomenna Ha Long Bayihin.

Seuraavaks terkut varmaan Thaimaasta, tuntuu vähän kun pääsisi takas kotiin, 7elevenit teitä on kaivattu.

Kymmenen pistettä ja papukaijamerkki sille ketä luki tän loppuun asti

PS. 9 päivää

-Annukka

matkakuulumisia

Terkkuja Kambodzasta,

 

Kambozda, maa jonka nimen oikeinkirjoituksen joudun aina uudestaan ja uudestaan googlaamaan eikä vältättämättä siltikään onnistu.

Mulle, toisin kuin Rosalle, tää maa ei oo ollu have-to-see-listalla kovinkaan korkealla, mutta koska Rous tuli mun kanssa Balille, lupasin tulla ja nähdä temppeleitä. Ja herranjumala olen nähnyt. Miljoonatuhatta same same eikä edes different temppeliä ja voin näin julkisesti luvata että oon done niiden kanssa tämän reissun osalta. Mun mielestä noi temppelit muistutti enemmänkin linnoja ja linnathan on aina kivoja joten I'm fine with it. Mun osa onneks oli vain seurata (aka fillaroida perässä) Rosaa, joka oli tehnyt pari viikkoa huolellista taustatyötä ja tarkan kartan ja pelikirjan molemmille päiville.

 

Jätän suosiolla temppeleistä kertomisen pois, halukkaat voivat lukea Rosan kilometripostauksen alapuolelta.

Mun mielestä tää on ihan kiva maa, kiva nähdä mutta mulla ei oo tarvetta tulla tänne enää uudestaan. Suhtautumiseen tosin varmasti vaikuttaa se, että oikeasti olisin voinu jäädä vaan Balille loppuajaks, sinne oon ehdottomasti menossa takaisin sooner or later, toivottavasti sooner haha.

 

Toissapäivänä isin ja mamin kanssa skypettäessä kerroin vähän mun tulevaisuuden suunnitelmista ja daddyn reaktio oli lähinnä "onko aurinko pehmentäny sun pään kun puhut ihan sekavia, missä pilvissä sä oikein leijut". Pilvistä en tiedä mutta suunnitelmia on, jonkun mielestä ehkä liikaakin. Suurin niistä on, että koitan saada raavittua kandin kasaan ensi vuonna, sen jälkeen ajattelin pitää about vuoden tauon ja tulla takas Aasiaan ilman mitään häiriötekijöitä kuten esim. opiskelua hehee. Järjenääni mun päässä kuitenkin vielä hiljaa huhuilee että ehkä sinne maisteriin asti pitäis pystyä, mutta niin kamala kiire mulla ei oo.
Suunnitelmat tosin saattaa muuttua matkalla moneen kertaan (pelkästään puolen vuoden aikana oon ollu lähössä ties minne) joten kattellaan, mutta tällä hetkellä fiilis on vahvasti sellainen että muualla on vielä paljon nähtävää.

 

Mun sijainti on tällä hetkellä kahvila josta saa superhyvää jätskiä. Ehdoton plussa täällä on, että erilaisia kahviloita ja jätskipaikkoja on joka kulmassa, voisin siis elää pelkästään niillä ja skipata normiruoan kokonaan. Julia meni katsomaan nähtävyyksiä ja Wenla potee pientä mahakuumepöpöä vielä hostellissa. Vähintäänkin mielenkiintoinen bussimatka täältä Vietnamiin, Ho Chi Minhiin, siis starttaa kolmen tunnin päästä. Me + muut skandinaavit ollaan siitä hyvässä asemassa, että voidaan olla ilman viisumia Vietnamissa kaks viikkoo; aika monet muut on ns. jumissa täällä Phnom Penhissä koska kiinalaisen uudenvuoden takia immigrationit on kiinni ja viisumien saaminen kestää.

Päiviä suomeen on tällä hetkellä 17 että hui kamala. Tottakai kotiin on kiva tulla, ainakin käymään. Kamut jotka on palannu jo takas on kertonu kauhutarinoita siitä, miten kylmältä siellä tuntuu kun ei oo tottunut. Shortsit ja släpärit taitaa olla lämpimintä mitä mulla on mukana, joten mami, tuo mulle vaatetta ja paljon. Reippaana tyttönä olen myös alkanut hoitaa asioita, Kela mm. muisti mua ja ilmoitti että ellen pian ilmoita itsestäni, en ole enää oikeutettu suomen sosiaaliturvaan, nice. Asioiden hoitamisen oon tietty aloittanut tärkeimmästä eli kampaajan varaamisesta, mun tukan väri on tällä hetkellä kauniin vihreä ja tila muutenkin kuivempi ku Sahara konsanaan.

Ihanimmat uutiset hetkeen sain siskolta, joten Anu: jos luet tätä, miljoona pusua masulle.

Mä lähden hakemaan rinkkaa säilytyksestä, seuraavaks palaillaankin varmaan Vietnamista.

PS. Haluan Lidlin perunasalaattia

 

Terkuin,

Annukka

Angkor Wat & Sieam Reap, kaksi lempparia

Ollaan eletty reissun parasta aikaa, ainakin allekirjoittaneelle. Kaksi aurinkoista päivää, 60 kilsaa pyöräilyä ja Angkor Watin loistava rauniokaupunki. Tätä on odotettu ja nyt se on nähty, tästä on aikas kivaa jatkaa Bangkokiin ja lopulta kotiin.

Angkor Wat, mun yksi lempparipaikka maailmassa, on siis valtava Angkorin rauniokaupunki Kambodzassa. Se oli Khmer-valtakunnan pääkaupunki aina 800-luvulta 1400-luvulle, ja tällä hetkellä alueella on yli tuhannen loistokkaan temppelin rauniot. Alueen päätemppeli on itse Angkor Wat, joka on tällä hetkellä maailman suurin uskonnollinen rakennus. Koko alueen laajuus on yli 400 neliökilometriä, joten pyöräiltävää Angkorissa oli PALJON. Kaikenkaikkiaan, Angkorin rauniokaupunki, yksi maailman seitsemästä ihmeestä oli kyllä maailman mahtavin paikka ainakin mulle.

Angkoria oli voinut kiertää myös esimerkiksi oman tuktuk-kuskin kanssa, mutta päätettiin reippaasti Annukan kanssa valita vieläkin halvempi vaihtoehto, eli vuokrata pyörät. Otettiin ainakin vuokraajan mukaan "paremmat" pyörät joissa oli vaihteet, ja maksettiin niistä aika paljon, eli 1,5 US dollaria per päivä. Noh, pyörien paremmuudesta en tiedä (rämisi ja kolisi polkiessa), mutta eteenpäin päästiin ja jopa ei-niin-temppelirakas Annukka innostui ympäriinsä fillaroinnista.

Day 1. 

Aamulla herättiin siinä ennen yhdeksää, ostettiin pyöränkoreihin vettä ja lähdettiin pyöräilemään kohti Angkorin portteja.  Jätettiin Thaimaan saarikierrokselta saapunut Jullu lepäilemään ystävänsä Wenlan kanssa, toipumaan matkan rasituksista. Aamulla ei onneksi ollut vielä kovin kuuma ja Sieam Reapin liikennekin on jokseenkin hallittavissa verrattuna vaikkapa Phuketiin tai Baliin. Ostettiin porteilta meille kolmen päivän lippu (vaihtoehtoina joko 1 tai 3 päivää), johon tuli oikein oma kuva. Minä olin reippaan turistin tavoin varustautunut Angkorin kartalla ja opaskirjalla, joten eka temppeli löytyi ongelmitta. Tässä vaiheessa siis pyöräilyä oli kertynyt alle jo miltei kymmenisen kilometriä. Ihan kuin pyöräilisi ruissiin, matkalla näkee muita iloisia pyöräilijöitä ja ilmassa on pienen innostuksen tuntua. Tiekin näytti jotakuinkin samalta, metsää ja välillä auringossa välkkyviä vesialueita.

Angkor Wat

Aloitettiin siis pienen kierroksen (the small circuit) kiertäminen. Temppelikaupunki on jaettu turisteja varten kahteen kierrokseen, jotka kattavat tärkeimmät temppelit. Isompi kierros vain olisi pakko kiertää autolla, sillä siihen ainakaan mun pyöräilykunto ei kyllä riittäisi. Ensimmäiseksi projektiksi pieneltä kierrokselta otettiinkin sitten alueen päätemppeli, valtava ja ruuhkainen Angkor Wat. Angkor Wat on kuvattu jopa Kambodzan lippuun, ja siitä tunnutaan täällä olevan todella ylpeitä. Temppeli oli tottakai uskomaton ja massiivinen. Tunnelmaa tosin häiritsivät hiukkasen innokkaat kiinalaiset turistilaumat ja koko turistijengin ilahtuneet kiljaisut sekä jatkuva kuvaaminen. Aikaa olisi temppelissä voinut käyttää vaikka kuinka paljon, mutta koko tilukset ja hiukan sisäosia kierrettyämme päätimme siirtyä eteenpäin, hiukan väljemmille vesille. Angkor Watin jälkeen seuraavana projektina olikin aamupala, Annukalle jätskiä ja mulle hedelmiä.

Bayon

Angkor Watista jatkoimme päättäväisesti eteenpäin, muutaman pienemmän temppelin ohi kohti Bayonia, tuhansien kasvojen temppeliä. Tästä temppelistä taisikin tulla sekä mun että Annukan lemppari. Temppeli ei kenties ollut yhtä massiivinen kuin itse Angkor Wat, mutta se oli tyhjä turisteista, sokkeloinen ja jännittävä. En uskaltanut päästää Annukkaa silmistäni hetkeksikään, koska tuonne olisi pieni ihminen helposti eksynyt. Kambodzan temppeleissä ei siis oikeastaan turva-aitoja tai muita sellaisia ole, on ihan sallittua kiipeillä melkein minkä tahansa pystysuoran muurin huipulla, omalla vastuulla tottakai. Temppelin holveja ja käytäviä asuttivat lepakot ja rotat, joita ei näkynyt mutta joiden ääni kuului selvästi. Temppelissä hauskaa olivat myös nimensä mukaiset tuhannet hymyilvet kasvot, joita temppelin torneihin ja parvekkeelle oli kaiverrettu. Bayonista jatkettiin ohi Angkor Thomin ja elefanttiterassin kohti seuraavia temppeleitä. Tässä vaiheessa jo lähes 20 kilometriä pyöräiltyämme päätimme pysähtyä syömään pieneen tienvarsikojuun (tottakai perus fried rice with chicken), jossa ruokahetkeä ilahdutti ehkä maailman iloisin pikku kambodzavauva.

Ta Keo 

Ruuan jälkeen pyöräiltiin vielä Ta Keon pienemmälle temppelille. Okei, temppeli oli ehkä alueellisesti pieni, mutta sitäkin korkeampi. Kiivettiin hikipäässä karhukävelyä vähintäänkin hengenvaarallisia portaita pitkin ylös, aivan temppelin huipulle. Näkymät olivatkin onneksi kaiken kiipeämisen arvoiset. Mukavalta kambodzalaiselta mieheltä saimmekin kuulla Ta Keon olevan kaupungin vanhin temppeli. Aika hyvinsäilyneeltä se kyllä mun silmään näytti, ainakin korkeudessaan. Ta Keon jälkeen päätimme suunnata kohti kohtia ja kiertää huomenna pientä kierrosta vastapäivään, jotta näkisimmä kierroksen loputkin aarteet. Siinä vaiheessa kun kysyimme poliisisedältä reittiä ja näimme opaskyltin näyttävän 12 kilometriä Sieam Reapiin meinasi usko ja kunto loppua iltapäivän helteessä, mutta reippaastihan siitä selvittiin. Kaupungissa viimeinen stoppi oli vielä Snow Yogurt ja mulle oreopyörre. Siitä sitten hostelliin makoilemaan ja parantelemaan puutuneita pakaroita.

Day 2.

Kakkospäivä starttasi siinä kymmenen aikaan aamulla, ensin oli tosiaan vuorossa 15 kilsan pyöräily ekalle temppelille. Matkalla nähtiin paljon laihoja lehmiä laiduntamassa tien vieressä, orpokoteja, likaisia lapsia koulupuvuissa ja uskomattoman monta turisteja kuljettavaa tuktukia.

Banteay Srei

Kakkospäivän eka temppeli oli Angkorin vähiten kunnostettu eli eniten luonnontilassa oleva temppeli. Valtavia hopeisia puita oli kasvanut temppelin nurkkiin ja seiniin kaiverretut Apsara-tanssijat olivat kuluneita ja haalistuneita. Temppeli oli kuitenkin kiva, suht hiljainen ja aluetta sai kiertää rauhassa yli puiden juurten hyppien.

Ta Prohm

Temppelinä tämä oli isompi ja hienompi versio Banteay Sreistä. Hopeiset puunjuuret tekivät jänniä mutkia ympäri lohkareiden sekä holvikaarten ja tekivät temppelistä aika satumaisen näköisen. Tässä temppelissä ehkä huomionarvoisin juttu oli se, että itse Angelina Jolie on hypellyt täällä Lara Croftina Tomb Raiderissa. Muutamat oman elämänsä Lara Croftit kuvauttivatkin temppelillä itseään viidakkonaisposeerauksineen. Tässä temppelissä oli kyllä myös se vika, että temppeli on Angkor Watin jälkeen alueen suosituin, joten kiinalaisten ruuhka ja kikatus häiritsi tätäkin kulttuurikokemusta taas hiukkasen.

Pre Rup

Ta Prohmin jälkeen pidettiin ruokatauko perinteisen fried rice with chickenin merkeissä. Tämän jälkeen houkuttelin Annukan suuntaamaan vielä yhdelle temppelille. Poikettiin siis hiukan tieltä isolle kierrokselle ja ajeltiin pari ekstrakilsaa Pre Rupia kohti. Pre Rup tarkoittaa opaskirjan mukaan ruumiin kääntämistä ja temppeli koostuikin pienistä hautamausoleimeista. Tämäkin temppeli oli hurjan korkea, sai kiivetä varmaan miljoonat kaiteettomat portaat päästäkseen aivan temppelin huipulle. Temppelin huippua vartioivat suuret leijonapatsaat, joiden lomasta näki varmaan about koko Kambodzan maaseudun. Pre Rupin jälkeen olikin sitten edessä vielä noin 15 kilsan kotimatka, ja jo perinteeksi käynyt oreo snow yogurt. Huh, toinen päivä oli ihan yhtä loistava kuin ensimmäinenkin.

Okei lupaan että tämä suuri historian luento loppui tähän........ Muuten aika Sieam Reapissa on sujunut aikalailla mukavasti. Kaikista Aasian kaupungeissa, missä ollaan nyt vierailtu on tämä musta ehdottomasti kaikista mukavin. Köyhyys ei täällä näy samalla tavalla kuin muissa Kambodzan kaupungeissa, vaikka orpokoteja ja hyväntekeväisyyskouluja onkin paljon. Kambodzan ilmasto muistuttaa Suomen lämmintä kesää, iltaisin ja aamuisin on mukavan viileää. Ja kaupungin läpi virtaa kaikenlisäksi Aurajoki! Tai ainakin joku samantyyppinen puro, ilman jokilaivoja. Kotoisaa! Täällä on myös superrento baarikatu (kaljaa), joka on täynnä nuoria hippihousumatkaajia. Ja ihmisetkin on tosi ystävällisiä verrattuna Thaimaaseen. Enkkuakin khmerit puhuvat (sanottiin ekana cambot, mutta se on väärä termi), vaikka tosin eivät yleensä osaa lukea tai aika heikosti ainakin.

Mulla on tässä nyt vika Kambodzapäivä menossa ja toverini ovat jo jatkaneet matkaan Phnom Penhiin ja siitä Vietnamiin. Istun nettikahvilassa ja odottelen lentoani lähteväksi. Seuraava yö kuluukin sitten Bangkokissa lentokentällä ja saavun juuri parahiksi Bangkokiin thaikkuvaalien aikaan. Saa nähdä onko mellakoita. Joka tapauksessa, 5 päivää Suomeen ja täältä tullaan!

PS voitteko kaikki kaverit tulla moikkaamaan mua pikkulaskiaiseen ensi viikon torstaina!

Temppeliterkuin,

Rosa

Here we go again

No ompas hassua. Ensimmäistä kertaa kirjoitan muualta kuin toverini! Bali ja sen oma sabai -meininki tulee toivottavasti kutsumaan vielä hamassa tulevaisuudessa, mutta sen sijaan olen viettänyt pari viikkoa muistoja verestellen Koh Phanganin, Taon (im yours) ja Samuin palmujen alla. Ja jeee, olen saanut mainioiksi varakumppaneikseni kaksi hassua Turusta. Miälevikast. Aika on mennyt jokseenkin kuin siivillä, sillä maanantaina tiemme erkanevat jälleen. Hö. Flikat lähtevät Bangkokiin juhlimaan mielenosoittajien kylttien alla, ja itse yritän selvittää tieni Surat Thanin ja Bangkokin kautta Siem Reapiin Kambodzaan. Muuttujia aikataulun suhteen on taas tuhat. Ja tsäänssit että kaikki menee täysin nappiin harvat. Peukut pystyyn. Toivo on Thaimaassa ainoa voima mikä pitää mielen kasassa. Ja no, yleensä siltäkin on vedetty jalat alta. Hah.

Tytöi

Okei, lähdetään matkastani Phuketista Phanganille. Lähtö aamu 8, paikan päällä 18.00. Ei menny ihan minuutilleen. Pitää alkaa tulkata thain kieltä uuden ajattelutavan kautta, koska "suora minibussi hotellilta satamaan ja klo 16.00 lautta perille" meni näin: Minibussi tuli hakemaan klo 9, siitä 5min huoltikselle jossa odotti vähän isompi minivan eli julkinen bussi, jossa odotettiin tunti että se täyttyy. Siitä Surat Thaniin, jossa parisen tuntia odottelua uuteen bussiiin. Uusi bussi oli ikkunaton. Virkistävää. Päädyimme Donsakin satamaan. Siellä jokunen tovi odottelua, että lautta lähtee. Hotellilla olin klo 20.00. Tuli pikku hoppu suoraan fullmooneihin.

Muusikkopappa liittyi seuraamme

Fullmoonit. Niin. No oli ne rauhallisemmat kun uutena vuotena! Sen verran rauhallisemmat että niissä jaksoi aamu seitsemään. Vaikka oli kuulemma Heidin mukaan hyvin aikaista vielä lähteä. Alueelta poistuminen oli kuitenkin thing to do, sillä juhlijat alkoivat olemaan jo hieman herkässä mielentilassa. Yksi heebo loukkaantui verisesti, koska en tunnistanut lippuaan hänen poskessa. Se oli puna-vihreä ja keskellä keltainen pallo. Saa ottaa minuun yhteyttä jos tunnistaa. Onneksi hoidin kuitenkin tilanteen ja poistuin paikalta jokseenkin tyylikkäästi. Aivan, niin ehdoton plussa viimeisimmissä bileissä, että jengiä oikeesti löysi sieltä. Uutena vuotena pissalle meno oli no no. Tai sitten piti uhrata itsensä kadoksiin seurasta. Ihan hyvät kemut. Ei heikkohermoisille.

Sain Phanganista enemmän irti kuin viime keikalla. Okei, en fullmoonien jälkeisenä päivänä. Pool oli place to be. Vahvasti. Oli muuten kiva hotla. Niin kiva, että sitä kuvasi sanat: "en oo 4kk ollu näin hyvässä vessassa". Samoiltiin Baan Tain alueella etelässä, semi lähellä fullmooneja. Rafloja, kauppoja sun muita oli lähellä, mutta aika ripotellusti tien varrelle satamaan päin. Että ei niitä matkoja kyllä kävele. Todellakaan. Joku yli kilsa ainakin? Ensimmäisenä "tavallisena" kaikkivoipaisena päivänä otettiin siis skootterit. Katja hyppäsi taakse, Heidi yritti viimeisillään pysyä perässä. Itse yritin katsoa tarpeeksi usein sivupeilistä näkyykö vielä joku. Okei, aivan mainiosti ensikuski paineli. Olin varmaan minä ketä hyssyttelin. Liikenne alkoi naurattaa jossain vaiheessa kun vertasi Phuketiin, kuin olisi autiomaassa ajanut. Itsetunto nousi siis hetkeksi ja GPS oli kunkku. Käytiin läpi Haad Yaon biitsi, pari vesiputousta, ja Haad Rinin (eli Fullmoonien) alue. Viimeinen oli hippasen eri näköinen pari päivää kemujen jälkeen, tosin näytti siltä kuin siellä olisi ollu kunnon uudelleenrakennustalkoot sodan jälkeen. Kuvaa itseasiassa aika todellisesti. Sitten tuli idea lähteä pohjoiseen. Bottle Beach oli rankattu jossain random arvostelussa ihan kelvoksi, joten mantereen läpi kävi tie. Ja se tie oli kivinen. Via dolorosa. Tietyömaa. Kilometrejä. Habat työskenteli maximeilla kun etu-ja takajarru oli yhtä aikaa pohjassa. Muuten olisi kuoltu. Varmana. Mutta siitäkin selvittiin. Ajatuksen voimalla. Nyt tiedän miksi kaikki paikalliset pitää amuletteja tai muita siunattuja esineitä kulkuvälineissä. Usko parempaan on se mikä pitää elossa. Ei ajotaito tai olosuhteet.

Baan Tai

Fullmoon Beach jälkikäteen

Haad Yao

Phacharee Resort

Phangan oli siis jees, mutta sydän vei Taolle. Lauttamatkan voimin. Sitä tuskan määrää kaksi tuntia, oikein nauratti. Ehkä siksi että olin muutamia ainoita koko lautasta ketkä eivät oksentaneet matkan aikana. Säästettiin euro ja valittiin matkayhtiöksi Seatran. Katjan kuuluisat viimeiset sanat 10min matkan jälkeen "eihän tää nyt oo paha" jäivät kaukaisuuteen ja oksupussimaratoni lähti käymään epidemian lailla. Yhden miehistön jäsenenkin mairea hymy vaihtui aaltojen lipluessa vänkyrälle ja jotain taisi suusta tulla. Mehän päädyimme siis ulkokannen perälle lattialle kun sisäpaikat täyttyivät. Mutta sisälläkin oli kuulemma itketty. Itse seisoin polleana reunan vieressä aaltojen heittäessä päälle. Siis että jos olisi tullut huono olo, ratkaisu olisi lähellä. Loppumatkasta suolavettä oli tosin sen verran suussa että kaukana ei ollut. Painajainen merellä. Meni melkeen niin kuin leffoissa.

Kärsimys kuitenkin palkittiin ja pääsin ankarasti kaipaamani Taon rentoon huomaan. Miten jostain paikasta voi pitää noin paljon? Ja siellä ei edes ole mitään niin ihmeellistä. Jos et tule sukeltamaan. Kumarsin tyttöjä, sillä lähdimme päivää aiemmin Phanganilta jotta saimme kolme yötä Taolla. Hotellimme Sairee Hut oli Sairee Beachin hollilla kaiken lähellä. Aika meni supernopeasti, ei oikeastaan tehty mitään kummempaa, mutta sitä olin oikeastaan juuri odottanutkin: Nauttia vain Taon tunnelmasta, lojua rannalla, ja katsella iltamyöhään tähtiä rantabaarien säkkituoleista. Tytöt pisti myös toivelyhdyn menemään. Omani lähetin jo muinoin Krabilla, joten pelkäsin että silloinen toiveeni kumoutuu jos lähetän vielä toisen.. Yksi toiminta saatiin kuitenkin plakkariin: Koh Nang Yuan, paratiisi. Okei, paratiisi varustettuna muutamalla tuhannella kiinalaisella mutta silti paratiisi. Näköalapaikalle kiivettiin pientä polkua ja kiviä pitkin, jossa näkymät oli ehkä ihanimmat koskaan. Paikka koostui siis kahdesta saaresta, jotka yhdistyivät semmoisella hiekkasärkällä. Niin, ja käytiin myös snorklaa! Oli kivaa. Eli Tao ei petä. Se on nyt todettu.

Pannari on jees

Fishbowl. Menkää

Koh Nang Yuan

Koh Samuilla majailin tällä kertaa Chawengin alueella viime Lamain sijaan. Eron huomasi juu. Lamaista en saanut oikein minkäänlaista kuvaa viimeksi, mutta mielikuvani pohjautuivat yhteen asiaan: turismiin. Okei, Chaweng on se kertaa kaksikymmentäkuusi. Hotellimme Samui Lagoon Bay oli kuitenkin enemmän kuin jeba ja pooli oli ihan rannalla. Mikään kulttuurin kehto paikka ei ole, mutta tekemisestä ei ole puutetta. Aloimme yksi päivä tiirailemaan arvosteluja esim. tiikeri- ja apinapaikoista, mutta vetäydyimme suunnitelmissa, sillä kommentit oli tätä rataa: "The world's most cruel and horroble thing Ever. We all cried. FREE THE ANIMALS". Ja tripadvisorin arvosteluihin muuten luotetaan. Eläimien sijaan harrastimme mieltä kehittävää toimintaa mm. pläräämällä 5km pitkän kadun kaikki rättikaupat ja kuluttamalla uima-allasta. Ei mutta niin! Nähtiin me yhdet kivet. Grand mother and grand father rocks. Ne oli jännän näköiset. Lähdettiin sinne matkaan skoottereilla. Ja vinkkinä, 150 bathin vuokraskootterit on sitten täyttä kuraa. Omani sammusi noin 11 kertaa pikkumatkalla. Ja vika ei ollut kuskissa. Niin kuin ei koskaan. Eli joo, maksakaa se 200 bathia ja hermot kiittää.

Big Buddha

Wat Plai Laem

Samui on kallis. Toisinaan överikallis. Mutta sieltäkin saa spotattua ne edullisimmat vaihtoehdot esim. safkapaikkojen suhteen. Kävelet pääkadulta 3 metriä sivulle ja tsädääm, hinnat puolittuu. Mäkkejä riittää jos sille tielle haluaa suunnata. Mutta eihän kukaan halua? Ainakaan kolmelta aamuyöstä. Mutta niin siitä puheen ollen. Itse pääsin yöelämän makuun kerran ja paikka veresteli vahvasti muistoja rakkaasta Bangla Roadistamme. Vähän sivistyneempää meininkiä haettiin eka Solo-baarista mutta Green Mango (tai joku?) oli place to be. Yksi ilta oli silti elimistölle siellä tarpeeksi. Jengiä Chawengilla riittää, mutta ei välttämättä harvaa ja valittua laatua. Onneksi oma seurani oli sen verran laadukasta että siedin perinteiset sukka-sandaalit ja kaljamahallaan pöyhkeilijät. Joku Markku55 veti muuten tänään altaalla tangoissa. Oikeasti naruissa. Ei edes kuuluisissa käärityissä Speedoissa. Ja luki Bridget Jonesia. Se oli reissuni kohokohta, by far.

Heidi muuten hyppäsi benjin. Dipillä. Se tähän väliin joka pakotettiin mainitsemaan. Hyvä Heib! Itse piti jo Phuketissa hypätä mutta no money no funny. Klassisesti.

Nyt on suru puserossa. Vaikka koneeni on prosentuaalisesti tuottanut enemmän murhetta kuin iloa, ja toiminut tasaisesti kuin naisen hormonit, tulee aika jättää sille haikeat jäähyväiset muutamaksi viikoksi. Matkaan lähden täältä entistä kevyeimmin varustein ja läppäri lentää Suomeen. Laitan kaiken uskoni Kambodzan uskomattomiin wifi-yhteyksiin. Älkää silti huolehtiko vaikkei minusta kuuluisikaan hetkeen. Olenhan kuitenkin yksi laiskimmista yhteydenpitäjistä/postaajista/yhteydenpitäjistä vähään aikaan. Nyt yöpuulle ja uniin valmistautumaan kohti uusia seikkailuja, au revoir!

-Julia