Here we go again

No ompas hassua. Ensimmäistä kertaa kirjoitan muualta kuin toverini! Bali ja sen oma sabai -meininki tulee toivottavasti kutsumaan vielä hamassa tulevaisuudessa, mutta sen sijaan olen viettänyt pari viikkoa muistoja verestellen Koh Phanganin, Taon (im yours) ja Samuin palmujen alla. Ja jeee, olen saanut mainioiksi varakumppaneikseni kaksi hassua Turusta. Miälevikast. Aika on mennyt jokseenkin kuin siivillä, sillä maanantaina tiemme erkanevat jälleen. Hö. Flikat lähtevät Bangkokiin juhlimaan mielenosoittajien kylttien alla, ja itse yritän selvittää tieni Surat Thanin ja Bangkokin kautta Siem Reapiin Kambodzaan. Muuttujia aikataulun suhteen on taas tuhat. Ja tsäänssit että kaikki menee täysin nappiin harvat. Peukut pystyyn. Toivo on Thaimaassa ainoa voima mikä pitää mielen kasassa. Ja no, yleensä siltäkin on vedetty jalat alta. Hah.

Tytöi

Okei, lähdetään matkastani Phuketista Phanganille. Lähtö aamu 8, paikan päällä 18.00. Ei menny ihan minuutilleen. Pitää alkaa tulkata thain kieltä uuden ajattelutavan kautta, koska "suora minibussi hotellilta satamaan ja klo 16.00 lautta perille" meni näin: Minibussi tuli hakemaan klo 9, siitä 5min huoltikselle jossa odotti vähän isompi minivan eli julkinen bussi, jossa odotettiin tunti että se täyttyy. Siitä Surat Thaniin, jossa parisen tuntia odottelua uuteen bussiiin. Uusi bussi oli ikkunaton. Virkistävää. Päädyimme Donsakin satamaan. Siellä jokunen tovi odottelua, että lautta lähtee. Hotellilla olin klo 20.00. Tuli pikku hoppu suoraan fullmooneihin.

Muusikkopappa liittyi seuraamme

Fullmoonit. Niin. No oli ne rauhallisemmat kun uutena vuotena! Sen verran rauhallisemmat että niissä jaksoi aamu seitsemään. Vaikka oli kuulemma Heidin mukaan hyvin aikaista vielä lähteä. Alueelta poistuminen oli kuitenkin thing to do, sillä juhlijat alkoivat olemaan jo hieman herkässä mielentilassa. Yksi heebo loukkaantui verisesti, koska en tunnistanut lippuaan hänen poskessa. Se oli puna-vihreä ja keskellä keltainen pallo. Saa ottaa minuun yhteyttä jos tunnistaa. Onneksi hoidin kuitenkin tilanteen ja poistuin paikalta jokseenkin tyylikkäästi. Aivan, niin ehdoton plussa viimeisimmissä bileissä, että jengiä oikeesti löysi sieltä. Uutena vuotena pissalle meno oli no no. Tai sitten piti uhrata itsensä kadoksiin seurasta. Ihan hyvät kemut. Ei heikkohermoisille.

Sain Phanganista enemmän irti kuin viime keikalla. Okei, en fullmoonien jälkeisenä päivänä. Pool oli place to be. Vahvasti. Oli muuten kiva hotla. Niin kiva, että sitä kuvasi sanat: "en oo 4kk ollu näin hyvässä vessassa". Samoiltiin Baan Tain alueella etelässä, semi lähellä fullmooneja. Rafloja, kauppoja sun muita oli lähellä, mutta aika ripotellusti tien varrelle satamaan päin. Että ei niitä matkoja kyllä kävele. Todellakaan. Joku yli kilsa ainakin? Ensimmäisenä "tavallisena" kaikkivoipaisena päivänä otettiin siis skootterit. Katja hyppäsi taakse, Heidi yritti viimeisillään pysyä perässä. Itse yritin katsoa tarpeeksi usein sivupeilistä näkyykö vielä joku. Okei, aivan mainiosti ensikuski paineli. Olin varmaan minä ketä hyssyttelin. Liikenne alkoi naurattaa jossain vaiheessa kun vertasi Phuketiin, kuin olisi autiomaassa ajanut. Itsetunto nousi siis hetkeksi ja GPS oli kunkku. Käytiin läpi Haad Yaon biitsi, pari vesiputousta, ja Haad Rinin (eli Fullmoonien) alue. Viimeinen oli hippasen eri näköinen pari päivää kemujen jälkeen, tosin näytti siltä kuin siellä olisi ollu kunnon uudelleenrakennustalkoot sodan jälkeen. Kuvaa itseasiassa aika todellisesti. Sitten tuli idea lähteä pohjoiseen. Bottle Beach oli rankattu jossain random arvostelussa ihan kelvoksi, joten mantereen läpi kävi tie. Ja se tie oli kivinen. Via dolorosa. Tietyömaa. Kilometrejä. Habat työskenteli maximeilla kun etu-ja takajarru oli yhtä aikaa pohjassa. Muuten olisi kuoltu. Varmana. Mutta siitäkin selvittiin. Ajatuksen voimalla. Nyt tiedän miksi kaikki paikalliset pitää amuletteja tai muita siunattuja esineitä kulkuvälineissä. Usko parempaan on se mikä pitää elossa. Ei ajotaito tai olosuhteet.

Baan Tai

Fullmoon Beach jälkikäteen

Haad Yao

Phacharee Resort

Phangan oli siis jees, mutta sydän vei Taolle. Lauttamatkan voimin. Sitä tuskan määrää kaksi tuntia, oikein nauratti. Ehkä siksi että olin muutamia ainoita koko lautasta ketkä eivät oksentaneet matkan aikana. Säästettiin euro ja valittiin matkayhtiöksi Seatran. Katjan kuuluisat viimeiset sanat 10min matkan jälkeen "eihän tää nyt oo paha" jäivät kaukaisuuteen ja oksupussimaratoni lähti käymään epidemian lailla. Yhden miehistön jäsenenkin mairea hymy vaihtui aaltojen lipluessa vänkyrälle ja jotain taisi suusta tulla. Mehän päädyimme siis ulkokannen perälle lattialle kun sisäpaikat täyttyivät. Mutta sisälläkin oli kuulemma itketty. Itse seisoin polleana reunan vieressä aaltojen heittäessä päälle. Siis että jos olisi tullut huono olo, ratkaisu olisi lähellä. Loppumatkasta suolavettä oli tosin sen verran suussa että kaukana ei ollut. Painajainen merellä. Meni melkeen niin kuin leffoissa.

Kärsimys kuitenkin palkittiin ja pääsin ankarasti kaipaamani Taon rentoon huomaan. Miten jostain paikasta voi pitää noin paljon? Ja siellä ei edes ole mitään niin ihmeellistä. Jos et tule sukeltamaan. Kumarsin tyttöjä, sillä lähdimme päivää aiemmin Phanganilta jotta saimme kolme yötä Taolla. Hotellimme Sairee Hut oli Sairee Beachin hollilla kaiken lähellä. Aika meni supernopeasti, ei oikeastaan tehty mitään kummempaa, mutta sitä olin oikeastaan juuri odottanutkin: Nauttia vain Taon tunnelmasta, lojua rannalla, ja katsella iltamyöhään tähtiä rantabaarien säkkituoleista. Tytöt pisti myös toivelyhdyn menemään. Omani lähetin jo muinoin Krabilla, joten pelkäsin että silloinen toiveeni kumoutuu jos lähetän vielä toisen.. Yksi toiminta saatiin kuitenkin plakkariin: Koh Nang Yuan, paratiisi. Okei, paratiisi varustettuna muutamalla tuhannella kiinalaisella mutta silti paratiisi. Näköalapaikalle kiivettiin pientä polkua ja kiviä pitkin, jossa näkymät oli ehkä ihanimmat koskaan. Paikka koostui siis kahdesta saaresta, jotka yhdistyivät semmoisella hiekkasärkällä. Niin, ja käytiin myös snorklaa! Oli kivaa. Eli Tao ei petä. Se on nyt todettu.

Pannari on jees

Fishbowl. Menkää

Koh Nang Yuan

Koh Samuilla majailin tällä kertaa Chawengin alueella viime Lamain sijaan. Eron huomasi juu. Lamaista en saanut oikein minkäänlaista kuvaa viimeksi, mutta mielikuvani pohjautuivat yhteen asiaan: turismiin. Okei, Chaweng on se kertaa kaksikymmentäkuusi. Hotellimme Samui Lagoon Bay oli kuitenkin enemmän kuin jeba ja pooli oli ihan rannalla. Mikään kulttuurin kehto paikka ei ole, mutta tekemisestä ei ole puutetta. Aloimme yksi päivä tiirailemaan arvosteluja esim. tiikeri- ja apinapaikoista, mutta vetäydyimme suunnitelmissa, sillä kommentit oli tätä rataa: "The world's most cruel and horroble thing Ever. We all cried. FREE THE ANIMALS". Ja tripadvisorin arvosteluihin muuten luotetaan. Eläimien sijaan harrastimme mieltä kehittävää toimintaa mm. pläräämällä 5km pitkän kadun kaikki rättikaupat ja kuluttamalla uima-allasta. Ei mutta niin! Nähtiin me yhdet kivet. Grand mother and grand father rocks. Ne oli jännän näköiset. Lähdettiin sinne matkaan skoottereilla. Ja vinkkinä, 150 bathin vuokraskootterit on sitten täyttä kuraa. Omani sammusi noin 11 kertaa pikkumatkalla. Ja vika ei ollut kuskissa. Niin kuin ei koskaan. Eli joo, maksakaa se 200 bathia ja hermot kiittää.

Big Buddha

Wat Plai Laem

Samui on kallis. Toisinaan överikallis. Mutta sieltäkin saa spotattua ne edullisimmat vaihtoehdot esim. safkapaikkojen suhteen. Kävelet pääkadulta 3 metriä sivulle ja tsädääm, hinnat puolittuu. Mäkkejä riittää jos sille tielle haluaa suunnata. Mutta eihän kukaan halua? Ainakaan kolmelta aamuyöstä. Mutta niin siitä puheen ollen. Itse pääsin yöelämän makuun kerran ja paikka veresteli vahvasti muistoja rakkaasta Bangla Roadistamme. Vähän sivistyneempää meininkiä haettiin eka Solo-baarista mutta Green Mango (tai joku?) oli place to be. Yksi ilta oli silti elimistölle siellä tarpeeksi. Jengiä Chawengilla riittää, mutta ei välttämättä harvaa ja valittua laatua. Onneksi oma seurani oli sen verran laadukasta että siedin perinteiset sukka-sandaalit ja kaljamahallaan pöyhkeilijät. Joku Markku55 veti muuten tänään altaalla tangoissa. Oikeasti naruissa. Ei edes kuuluisissa käärityissä Speedoissa. Ja luki Bridget Jonesia. Se oli reissuni kohokohta, by far.

Heidi muuten hyppäsi benjin. Dipillä. Se tähän väliin joka pakotettiin mainitsemaan. Hyvä Heib! Itse piti jo Phuketissa hypätä mutta no money no funny. Klassisesti.

Nyt on suru puserossa. Vaikka koneeni on prosentuaalisesti tuottanut enemmän murhetta kuin iloa, ja toiminut tasaisesti kuin naisen hormonit, tulee aika jättää sille haikeat jäähyväiset muutamaksi viikoksi. Matkaan lähden täältä entistä kevyeimmin varustein ja läppäri lentää Suomeen. Laitan kaiken uskoni Kambodzan uskomattomiin wifi-yhteyksiin. Älkää silti huolehtiko vaikkei minusta kuuluisikaan hetkeen. Olenhan kuitenkin yksi laiskimmista yhteydenpitäjistä/postaajista/yhteydenpitäjistä vähään aikaan. Nyt yöpuulle ja uniin valmistautumaan kohti uusia seikkailuja, au revoir!

-Julia