Kurvit suorina

"Olet hyvin kilpailuhenkinen ihminen, tähtäät aina parhaaseen suoritukseen. Vedät mutkat suorina läheltä, sillä haluat voittaa; joka kerta. Kun et heti hallitse jotain, sinulle tuottaa vaikeuksia olla tilanteen herra. Ulkokuoresi on tyynen seesteinen, mutta sisimpäsi kuohuu kuin valtameri. Tämä kaikki osoittaa, että lapsuusessasi on tapahtunut suuri onnettomuus, joka säteilee vielä tähänkin päivään asti."

Tässä alkuviikosta ilmaiseksi saatu syväanalyysi tiedostamattomastani, kun skootterien vuokraajamme Gerard heittäytyi ajo-opetuksessa Freudiksi. Nykyiselle tietoisuudelleni on hieman hankala arvioida väitteitä, mutta saattaa olla että joku kaunis päivä kuittaan ne kaikki. Gerard on muuten ihanin, ei siinä mitään. Mutta onnettomuus -väite ainakin meni läskiksi.

Puhutaan siis huonona kuskina olemisesta. Olen juuri niitä ihmisiä jotka istuvat sipsikulho sylissä ja nauravat vedet silmissä Suomen surkein kuski -ohjelmalle, mutta tosiasiassa omissakin taidoissa olisi paikkaamista. Vastoin lukioaikaista autokouluopettajaani, väitän kivenkovana että on oikeasti olemassa hyviä ja huonoja kuskeja - tai ainakin niitä ketkä eivät heti rattiin astuttuaan vaaranna ihmiskuntaa.
Koen itseni kuuluvani tähän ihmisryhmään, jolle kaasun käyttö ei avaudu ihan heti. Ei, vaikka tiedän teoriassa miten ja mitä kuuluisi tehdä.

Ei mennyt ensimmäiset hetket skootterien parissa kuin Strömsössä. Olin aivan muusina. Oikeasti luulin että kuolen. Joko tähän umpihulluun säännöttömään liikenteeseen, tai huonoon kaasujalkaani. Tai luultavasti niiden kombinaatioon. Täällä on muuten turha luottaa puhtaaseen ajotaitoon ja menopelin hallintaan, täällä puhutaan kohtalosta ja onnesta. Jos jotain tapahtuu, mukana roikkuva amuletti on huono, ei kuski.

Schumaher

Näin minäkin aloin ajatella. Ainakin alussa. Tuurilla mennään, ment to be on ment to be. Ja johan alkoi tapahtua! Minusta tuli superkuski. Näin omasta näkökulmasta. Heti kun lähti pohtimaan kaasujalkaa ja viereistä jyrkkää rinnettä, läskiksi meni. Mutta kun mentaliteetti  oli "go with the flow", kaikki sujui täydellisesti. Keksin hyvän jipon saadakseni ajatukset ajosta muualle, aloin herkkupeppuna ajattelemaan "mitä tänään syötäisiin". Toimi. Niin kuin Kungfu pandalla.

Skootterilla potputtelu on Phuketissa elinehto, välttämättömyys. Kukaan täällä ei kävele. Ei kukaan. Sinänsä harmi koska pidän köpöttelystä apostolitse. Ei siinä skootterin kyydissä ehdi katsomaan paljon ympärille. Kaiken kukkuraksi hotellimme The Palms Residence on hevonkuusessa. Oikeasti ohikulkumatkalla. Metsästimme ensimmäisenä päivänä bussia puolitoista tuntia. Ei sitten löytynyt. Takseilla kulkemiseen sinun pitää olla keisari. Paitsi jos sinua ei haittaa ottaa "taksi", eli auto josta joku joku huutaa "this is taxi!". Ei muuten ole.

Siat karsinoissa

Liikennekokemuksemme sekä Bangkokissa että Phuketissa ovat olleet ylipäätään vähintään värikkäitä. En tiedä kumpi kokemus oli mieleenpainuvampi; minä, Annukka, ja kolme chileläistä kahden istuttavassa tuktukissa, vai taksikuski, jonka otsassa oli musta teipattu risti. Joku terroristi varmaan. Yksi päivä menimme asuntonäytölle skootterin kyydissä: matkassa mukana välittäjä, me kaksi sekä välittäjän koira. Sopu sijaa antaa. Kunnes eilen saimme kokea lava-autoilua. Tiedättekö semmosen auton, jossa on takapää lava, ja siellä matkustaa yleensä sikoja. Vähän sikaolo tulikin siinä karsinassa, meitä oli autossa kymmenen. No, meni se viinipottu kainalossa jotenkuten.

Näin maassa maan tavalla. Ihan huippulähtö ollut puolelle vuodelle; jos Kentucky Fried Chickenin jälkeistä ruokamyrkytystä synttäripäivänä ei lasketa. Nyt menen hakemaan mättöä. Jostain muualta kuin äsken mainitusta. Eilinen ping pong show oli rankka.

Hugs, Julia