Sata ja yksi tunnetta

Hiphei Bangkokista! Täällä tänään blogin ääressä Julia. Humppila-Lokalahti-kombosta se Lokis. Tässä tärkeimmät faktat minusta: pidän auringosta, halvoista bazaari-räteistä, kaikelle ihmeelliselle tuijottelusta, elämää suuremmista elämyksistä ja nauravista ihmisistä. Taidan siis pitää Bangkokista.

Tosin tuota nauravat ihmiset -kohtaa pitää hieman tarkentaa. Kyse on kuitenkin naurun tarkoitusperästä. Olemme ensimmäisen päivän aikana haalinneet niin monta huvittunutta katsetta ja naurun tulvahdusta, että syytä on joutunut kyseenalaistamaan. Onko kyse rallienglannistamme, piimänvalkeasta väristämme, vai onko vetskari auki. Viimeinen tosin ei ole enää mahdollinen vaihtoehto; niin monta kertaa olen asian jo tarkistanut.

Rusketuksesta puheen ollen, asiaan on nyt hieman löytynyt parannusta. Tiesin, että hikipisaroita ei voi 29 asteen lämmössä turhaan vuodattaa, mutta 45 minuutin jälkeiset rusketusrajat laittavat PMMP:nkin biisin sanat vinksin vonksin. 45 minuuttia hotellin uima-altaalla oli muuten ratkaiseva aika. "Maltti on valttia" -sanonta on aina kuulunut mielestäni roskalaatikkoon, mutta tämänkin auringonpalvojan kriittinen piste tuli jo siinä vaiheessa vastaan. Epäilijöille tiedoksi, se Bangkokin kuuluisa kaikenauringonjalämmönpeittävä saastepilvi ei paljoa auttanut.

Tiedättekö muuten, miksi ihmiset hamstraavat yli äyreiden liikaa tavaraa matkalle? En minä ainakaan. Haluaisin lähettää koko hiivatin matkalaukkuni (joka muuten oli jo Helsinki-Vantaan punnituksessa riskirajoilla) suoralla maitojunalla kotiin. Ei, en suinkaan inhoa mukaan valitsemiani kahtakymmentäkolmea paitaa. Vakavana syypäänä on 5min hotellilta Khao San Roadilla sijaitsevat rättipajat, jotka yhteismielin Annukan kanssa olemme päättäneet tuhota heti käsittelyssä tänään. Siis yli-ihanat ja halvat rättipajat. Niin yli-ihanat ja halvat rättipajat, joissa ei ole mitään järkeä. Tai itseasiassa, ei olla vielä käyty katsomassa sen tarkemmin hintalappuja tai pyydetty tinkaushintoja, mutta pakkohan niiden on oltava ylihalpoja? Oikeastaan, ostetaan me ne varmaan muutenkin, niin kivoja ne on!

Annukan ja mun roolit näyttää asettuneen jo nyt kohdalleen. En itseasiassa tiedä mistä syvältä ne roolit oikein kumpuaa. Annukka hurmasi pohjoismaisella vaalealla lumoudellaan, kukkamekollaan ja hymyllään kaikki paikalliset miespuoliset heti aluksi. Sanoja ei tarvittu, pelkkä helman heilautus ja vieno hymy riittivät. En tosin tiedä miten määrittelisin oman roolini. Kaupoissa tämä tuli parhaiten esille. Annukka hymyää, minä tinkaan. Minä olen turisti, jota ketään ei jymäytä, mieluummin en hymyile kuin tule jymäytetyksi. Minä asetan hinnan, minä hoidan puhumisen. Sitten Annukka ottaa valttikorttinsa esiin; maailma on meidän. Aikansa Pinky & the Brain. Sinänsä tämä fakta oli fiksua esittää teille lukijoille, jotka pyöräytitte silmiään äskeisen rättikappaleen kohdalla.

Iloa, hämmennystä, väsymystä, innostusta, hilpeyttä ja kummastelua. Siitä on tehty taipaleemme alku. Mikä tunne molemmille kuitenkin on päällimmäisenä, on onnellisuus. Ja mikä sitä tunnetta voimistaa on se, että tämä on tosiaan vasta matkan alku.


Lentosuukkoja lennätellen,
Julia