Meditatiivinen sairaalareissu

Morjensta!

Ihan aluksi totean että ilmoja on pidellyt ja muutama kilo tullut näemmä myös lihottua. Toteamus numero kaksi: meditointi ei sovi minulle. 

Loppujen lopuksi keskiviikkona se aurinko sitten alkoi paistaa. Ja totta kai minä nousin aivan uusin sfääreihin sen kuumen kanssa, minkä muut jo sadepäivinä sairastivat. Siinä vaiheessa kun aloin kertomaan rakkaille kämppiksilleni sängyssäni asustavista käärmeistä, tytöt totesivat että International Hospital kutsuu. Siitä sitten vaan taksiin ja ulos pimenevään iltaan. Sairaalassa minut istutettiin samantien pyörätuoliin (myöhemmin opin ettei Thaimaan sairaalassa mennä minnekkään ilman että joku työntää sinua natisevassa ja kolisevassa pyörätuolissa), Annukka selitti oireet ja minä istuin, tuijotin ja tärisin. Siitä sitten sängylle ja tippa käteen ja vielä kyseltiin että kelpaako single superior room. No siinä vaiheessa kelpasi. Olisi kelvannut vaikka bambumaja rannalla, jos sielä olisi ollut sänky, peitto ja särkylääkettä.

Opin myös (olen oppinut aika monta asiaa) etteivät Thaimaalaisissa sairaaloissa nuku kuolleetkaan. Noin tunnin välein toistuu rumba: "Check your blood pressure madaaam, check your fever madaaam". No koita siinä sitten uneksia. Toinen alkujärkytyksen jälkeen uskomattoman ärsyttäväksi käyvä kysymys oli "How many times peepee madaaam, how many times poopoo madaaam?" Jotenkin sitä vain ei ole tottunut kertomaan ihmisille ihan kaikkea ruumintoiminnoistaan.

Aamulla minua sitten kärräiltiin pyörätuolilla testeistä teisteihin. Onneksi loppujen lopuksi mukava lääkäri diagnosoi kyseessä olevan vain jonkinlainen stomach infection ja mahalääkkeiden, paracetamolin ja tiputuksen ansiosta olo sairaalassa parani vauhdilla.

Seuraavaksi kuitenkin kuvaan astui oireista pahin, eli tylsyys. Mietin juuri että pitää varmaan pakata valmiiksi sellainen laukku, kuin kohta synnytykseen menossa olevilla naisilla on. Koska jos sairaalaan yllättäen joutuu lähtemään, älkää toverit lähtekö sinne ilman virikkeitä. Kahden vuorokauden meditointi ja kattoon tuijottelu ei tuo sinua lähemmäksi henkistä minääsi, ehkä vain lähemmäs sisäistä kiukuttelevaa pikkulastasi.

Aluksi olin ruokintakiellossa. Koskaan minulle ei aivan selvinnyt mistä se johtui, kenties jostakin testeistä. Tämän jälkeen minulle alettiin kärrätä huoneeseen jonkinlaista keittoa, jonka päättelin olevan mietoa tofunuudelivelliä. No eipä ollut mikään suuri kulinaristinen kokemus, mutta hoitajat kyselivät huolissaan enkö pidä ruuasta, joten oli kohteliasta maistella. Iltaan mennessä olin syönyt hiukan velliä ja juonut monta lasillista elektrolyyttivettä. Jos tästä jotain positiivista on sanottava, masu ei ole ehkä koskaan näyttänyt näin hyvältä, poissa on ekan kuvan etureppu.

Perjantaina, meditatiivinen tila oli lähes kokonaan jäänyt unholaan ja kiukutteleva viisivuotias Rosa istui sängynlaidalla kärsimättömänä odottamassa lupaa lähteä kotiin. Ja kappas, ihme tapahtui! Ne toivat minulle ihan ihka oikeaa pasta bolognesea. Huijasivat minut makaamaan kiltisti taas varmasti, sillä ruoka oli taivaallista.

Viimein perjantaina iltapäivällä ilmoitettiin että jos ei ole kuumetta, saan lähteä. Noh, kuumetta oli, mutta vain hiukan. Pienellä suostuttelulla sain mukaani noin tuhat pussillista lääkkeitä ja respan täti soitti minulle taksin. Oma koti kullan kallis. Tai ehkä vieläkin kalliimpi. Oma pooli, oma sänky. Myös huonekaveri vaihtui ja tänä yönä toipilaan vieressä majailee vuorostaan ihana Julio.

Tyytyväiset terkut täältä vällyjen välistä, huomenna päästään käymään Phuketin Vegetarian Festivalille jo heti aamusta kukonlaulun aikaan!

Rosa